Taruissa on totta
Mikko K. Heikkilä: Taruissa on totta – Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo. Nopea toimitus suoraan kustantajalta suoraan kotiin!
"Tutkija kokoaa huolellisesti yhteen kielitieteen, historian, arkeologian ja luonnontieteidenkin tarjoamaa todistusaineistoa ja punnitsee sitä tiukan loogisen päättelyn kautta.
Niin kutsutun 'Occamin partaveitsen' mukaisesti – yksinkertaisin selitys on yleensä oikein – Heikkilä tulee toistuvasti lopputulokseen, että kansantarinoilla on vähintään todennäköisesti historiallinen pohja. Rehellisen tieteentekijän tavoin Heikkilä myöntää senkin, että aina ei varmoja vastauksia ole. Silloin kuitenkin voi ja pitää arvioida eri vaihtoehtojen mahdollisuutta. Taruissa on totta on tervetullut puheenvuoro paitsi historiasta ja kansanperinteestä myös tieteen- ja tiedonfilosofiasta sekä akateemisesta etiikasta." Artemis Kelosaari, Suomen Kuvalehti 11.1.2026
"En muista lukeneeni montakaan kirjaa samanlaisella intensiteetillä kuin Heikkilän teoksen, joka on sentään tietokirja." Historiantutkija, filosofian tohtori Marko A. Hautala 27.8.2025.
Tieteellinen kiinnostus ylisukupolvista suullista perimätietoa kohtaan on 2000-luvulla ollut kansainvälisesti selvässä nousussa.
Anglosaksisessa maailmassa perimätiedon historiatieteellisen arvon uudenlaisessa ymmärtämisessä oli jo 1960-luvulta alkaen otettu monta merkittävää askelta. Yhtenä varhaisena kansainvälisenä edelläkävijänä voidaan mainita belgialaissyntyinen Wisconsinin yliopiston historian professori Jan Vansina (1929‒2017). Vansina keräsi kenttätyöllä laajan afrikkalaisen aineiston ja argumentoi jo 1960-luvulla käänteentekevällä tavalla perimätiedon (oral history/tradition) historiatieteellisen arvon puolesta. Vansina myös kehitti samalla tutkimusmenetelmiä tieteellisellä ankaruudella.
Vansinan työ sai paljonkin vastakaikua anglosaksisessa maailmassa: yliopistoihin perustettiin suullisen tradition tutkimuksen tutkimustuloksia esitteleviä tieteellisiä aikakauslehtiä ja jopa suullisen tradition tutkimuksen keskuksia.
2000-luvulla suunnannäyttäjinä perimätiedon uudenlaisessa hyödyntämisessä ovat monessa tapauksessa toimineet luonnontieteilijät ja monitieteiset tutkimusryhmät, kuten australialaisessa yliopistossa maantieteen professorina toimiva brittiläistaustainen Patrick D. Nunn tutkijakollegoineen. Australiassa ja muualla Oseaniassa on voitu osoittaa, että alkuperäisasukkaiden rikas kertomusperinne on säilyttänyt erilaisista luonnonmullistuksista todenperäistä tietoa jopa vuosituhansia. Myös muualla maailmassa suullisen perimätiedon on lukuisissa tapauksissa voitu osoittaa säilyttäneen paikkansa pitävää tietoa menneisyyden tapahtumista vähintään satojen vuosien ajan. Avainasemassa perimätietoa hyödyntävien vakavasti otettavien tutkijoiden työssä on monitieteinen lähestymistapa. Sitä edustaa myös tämä teos.
Myös monen pitkään pelkkänä myyttinä tai sepitteenä historiantutkimuksessa pidetyn tarinan taustalta on viime vuosikymmeninä pystytty osoittamaan ainakin jonkinlainen todellisuuspohja. Joskus perimätiedon voidaan muiden todisteiden perusteella vahvistaa olleen kokonaan tai suureksi osaksi totta. Joskus taas muutoin sadunomaisten kertomustenkin mukana on läpi aikakausien voinut kulkeutua ainakin jokin tiedonjyvä, joka löydetyksi tultuaan on arvokkaalla tavalla auttanut suuntaamaan tieteellistä tutkimusta. Jopa uskomattomissakin taruissa voi siis olla jotakin totta.
Kun tieteentekijät ovat ottaneet vanhojen kertomusten sisältämän kielellisen informaation mahdollisen historiatieteellisen arvon vakavasti, tuloksena on usein ollut merkittäviä arkeologisia löytöjä. Kansan suussa elänyt perimätieto voi kertoa totuudenmukaisesti niin ikivanhasta taistelupaikasta kuin myrskyn upottamasta kaupungista. Myös Suomessa on löydetty esimerkiksi ikivanhoja kirkkomaita juuri sieltä, missä perimätiedon mukaan oli aikoinaan ollut kirkko.
Perimätiedon voidaan Suomessakin todeta kertoneen oikeansuuntaisesti esimerkiksi asutushistorian monista yksityiskohdista ja erilaisten ihmisryhmien rinnakkaiselosta ja vuorovaikutuksesta. On myös esimerkkejä, joissa perimätiedon tallentama kuvaus hyvin kaukaisenkin menneisyyden tapahtumasta on pääpiirteissään osoittautunut yhteensopivaksi kaikkien tunnettujen tosiseikkojen kanssa eikä vaihtoehtoisten, perimätiedon torjuvien selitysvaihtoehtojen tueksi ole pystytty esittämään tieteellisesti vakuuttavia perusteluita.
Suomessa suullisen perimätiedon historiatieteellinen arvo on ymmärretty viime vuosikymmeninä heikosti. Kansainvälisesti katsoen Suomessa ollaan siinä suhteessa vanhanaikaisia, että täkäläisessä menneisyydentutkimuksessa suhtaudutaan perimätietoon yleensä varsin välinpitämättömästi ja jopa väheksyvästi. Kuitenkin juuri täällä Suomessa, missä kirjallinen kulttuuri on nuorta ja kaukaisempi menneisyytemme on usein kirjallisten alkuperäislähteiden puuttumisen tai niukkuuden vuoksi hämärän peitossa, kannattaisi tutkimuksessa hyödyntää myös esimerkiksi kansanrunousperinteen sisältämät vähäisetkin vihjeet. Niihin tulisi suhtautua paitsi tarvittavalla tieteellisellä kriittisyydellä myös tieteellisellä uteliaisuudella ja perinpohjaisuudella.
Dosentti Mikko K. Heikkilä on suomalaisessa 2000-luvun historiantutkimuksessa ollut yksi perimätiedon hyödyntämisen edelläkävijöistä. Tässä vertaisarvioidussa monitieteisessä teoksessa Heikkilä osoittaa kymmenien suomalaisten esimerkkitapausten kautta, ettei suullisen perimätiedon sisältämiä vihjeitä ja tiedonsirpaleita ole syytä ennalta ylenkatsoa. Pääosa Heikkilän kirjasta koostuu konkreettisista tapaustutkimuksista, mutta läpi kirjan kulkee myös vahva metodologinen pohjavire. Jotkin Heikkilän tutkimat tapaukset jäävät todenperäisyytensä osalta edelleen avoimiksi, mutta niidenkin kohdalla Heikkilä osoittaa Suomessakin päteväksi sen kansainvälisessä tutkimuksessa laajasti todennetun asian, että kielellinen informaatio saattoi esimodernina aikana helposti säilyä sukupolvelta toiselle siirtyen ainakin satojen vuosien ajan.
Monen viimeaikaisessa suomalaisessa tutkimuksessa sepitteelliseksi arvioidun tarinan kohdalla Heikkilän johtopäätös on perustellusti päinvastainen: kaikkein uusimman, monitieteisen tieteellisen tiedon valossa tarinat näyttävät todenperäisiltä. Kirjan laajimmat tapaustutkimukset koskevat pirkkalaispäällikkö Matti Kurjen historiallisuutta ja pirkkalaisten alkuperän arvoitusta sekä tuomari Klaus Kurjen edesottamuksia Laukon kartanossa – tekikö hän siellä 1400-luvun lopulla jotakin sellaista, mistä Elinan surma -niminen runoelma kertoo?
Heikkilä näyttää teoksessaan yksityiskohtaisesti, miten kevyin perustein 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun Suomessa kumottiin useita keskiajan Suomeen liittyviä ”myyttejä”. Väitetty myytin kumoutuminen tapahtui niin Henrikille ja Lallille, Matti Kurjelle ja Hämeen pirkkalaisille kuin Elinan surman välittämälle traagiselle kertomuksellekin, vaikka näkemyksen muutoksen tueksi esitetyt tieteelliset perusteet olivat harvalukuiset, heppoiset ja hätiköidyt. Niistä vastasi yhden käden sormissa laskettavissa oleva määrä suomalaisia tutkijoita. Heidän sanomansa läpimeno osoittaa, kuinka pienet Suomen tiedepiirit ovat ja kuinka helposti yleistä yhteiskunnallista ajan henkeä kumartava näkemys voi lyödä läpi, vaikka sen tieteellinen vedenpitävyys olisi vähäinen.
"Mikko Heikkilä ei ole ensimmäinen, joka on Suomessa ymmärtänyt suullisen tarinaperinteen potentiaalisen historiallisen lähdearvon ja käyttänyt sitä lähdekriittisesti, mutta hän lienee nyt ensimmäinen, joka on näinkin monen esimerkkitapauksen analyysilla nostanut asian framille, ”ottanut härkää kiinni sarvista”! Uskon, että 1900-luvun tutkijoista muun muassa Martti Haavio ja Lauri Simonsuuri olisivat tyytyväisiä. Teemaa taustoitetaan muualla maailmalla viime vuosikymmeninä lisääntyneellä kiinnostuksella suullisen historian tutkimukseen ja sen metodien kehittämiseen. Heikkilä käsittelee kirjassaan laajimmin Laukon kartanoon liittyvää Klaus-herran, Elinan ja Kirstin tulista kolmiodraamaa ja pystyy vahvistamaan suurella todennäköisyydellä paikkakunnalta tallennetun suullisen perinteen katolisen ajan viimeisen piispan Arvid Kurjen perheeseen 1470-luvulla: tuomari Klaus Kurkeen ja hänen toiseen puolisoonsa Elinaan. " - Historioitsija, FL Markku Korteniemi 19.8.2025 Hapatusta.net-sivustolla.
Kovakantinen teos.
Kannet: Markku Yli-Erkkilä. Kannen tyylitellyn kurjen lähtökohdan löydät täältä.
ISBN: 978-952-387-095-6
