Autotallista löytyi yksi laatikko loppuunmyytyä vinyyliä. Puolet annettiin Salaliitolle ja toinen puolikas laitettiin myyntiin!
Turkulaisen tyylitaituriyhtyeen kakkosalbumi vuodelta 2017
Viimeiset kappaleet levy-yhtiön varastosta.
Turkulainen Salaliitto lukeutuu suomirockin uuteen, vanhoista kliseistä irtisanoutuvaan aaltoon.
Melankolia on jo bändin toinen pitkä ja niin hyvä, että järkytyin tajutessani nimettömän ykkösen livahtaneen täysin ohi. Sekä tekstit että musiikki hiihtelevät selkeästi omia latujaan. Kun mietin edes jotenkin samanhenkisiä yhtyeitä, ainoana mieleen tuli harmillisesti muutama vuosi sitten lopahtanut Liekki. Yhteistä on soiton tiukkuus, melodisuus ja tietty ajaton mystisyys.
Sinkku Korpit avaa levyn unohtumattoman kohtalokkaasti. Ossi Alisaaren laulama teksti huokuu intohimoa ja epämääräistä, vihjailtua uhkaa. Yhdistelmä suvereenisti kaihoisan melodian kanssa puree lujaa. Jos Korpit on ylittämätön veto, niin levy kulkee koko ajan huimasti keskinkertaisen yläpuolella ja ylätasangoltakin nousee huippuja. Musta risti erottuu levyn ainoalla bluesahtavalla riffillään. Kirkkaat kitarat soivat puhtaan ajattomasti kuin Fleetwood Macin Then Play Onilla, mutta soolo tärähtää yhtä uhmakkaalla säröllä kuin rivi ”mieluummin kuin sun lääkkeitäs juon vaikka kupillisen kuumaa kusta”.
Alisaaren ja soolokitaristi Timo Kuismasen kitaratandem tekee kauttaaltaan mahtijälkeä. Pitkässä Antipaossa ja Säärintamien rajalle -kappaleessa mieleen tulee Television. Lamian intron kuulas leijunta muistuttaa David Gilmourista. Melankolia jää vain vaaksan verran viidestä tähdestä..
