Satumetsä äänikirjat: Aurinko, kuu ja Talia

ENNAKKOTILAUS

Julkaistaan 2026

Prinsessa Ruususen tarinan varhainen, italialainen versio, jonka on kirjoittanut Giambattista Basile vuonna 1634.

On tiedetty tosiasia, että julma mies koituu yleensä vain omaksi kohtalokseen, ja kuka heittää ensimmäisen kiven, se yleensä kimpoaa kohti heittäjää itseään. Vaan tuon mitalin kääntöpuolella viattomuus on viikunapuukilpi, jota vastaan pahantahtoisuuden miekka iskeytyy säpäleiksi ja tylsistyttää kärkensä; joten kun köyhä haluaa jo poistua tästä maailmasta ja tulla haudatuksi, hän herää jälleen henkiin, kuten tulet kuulemaan myötä tämän tarinan, jonka aion kertoa kieleni kannoille muistini kätköistä.

Olipa kerran mahtava herra, ja sillä hänelle oli syntynyt tytär nimeltä Talia, käski hän valtakuntansa tietäjät ja viisaat miehet saapumaan paikalle ja ennustamaan tämän kohtalon. Monien neuvonpitojen jälkeen he tulivat johtopäätökseen, että suuri vaara uhkasi tätä ja että tuo vaara oli piilotettu pellavan varteen. Sitten hän antoi käskyn, ettei minkäänlaista pellavaa tai hamppua tai mitään niiden kaltaista saa tuoda hänen taloonsa, toivoen näin välttyvänsä vaaralta.

Talian kasvettua aikuiseksi, hän seisoi eräänä päivänä ikkunan ääressä ja näki vanhan, lankaa kehräävän naisen kulkevan ohi; sillä Talia ei ollut koskaan nähnyt värttinää tai kehräintä, ja ollen hyvin ilahtunut langan kiertymisestä ja pyörimisestä, hänen uteliaisuutensa oli niin suuri, että hän houkutteli vanhan naisen yläkertaan. Ottaen värttinän käteensä, Talia alkoi keriä auki lankaa, kun epäonnekseen värttinä pisti häntä kynnen alle. Hän kaatui hengettömänä maahan, minkä nähdessään vanha nainen nilkutti alakertaan niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi.

Kun onneton isä kuuli onnettomuudesta, joka Talialle oli sattunut, ja maksettuaan siitä tynnyrillisellä kyyneleitä, hän sijoitti Talian tuon maan palatsin samettivaltaistuimelle brokadibaldakiinin alle; ja sulkien palatsin ovet, hän poistui ikiajoiksi tuosta paikasta, joka oli aiheuttanut hänelle sellaisen epäonnen, ajaakseen kaikki aiemmat muistonsa pois mielestään.

Eräs kuningas sattui lähtemään eräänä päivänä jahtiretkelle, ja häneltä karannut kotka lensi tuon palatsin ikkunalle. Kun kuningas huomasi, ettei lintu vastannut hänen kutsuihinsa, käski hän palvelijansa koputtamaan ovea, ajatellen, että palatsi oli asuttu; ja kun he olivat koputelleet ovea jonkin aikaa, kuningas käski heitä noutamaan viinitarhurin tikkaat, toivoen kiipeävänsä niiden avulla taloon nähdäkseen, mitä se kätki sisäänsä. [...]

kuva: Alexander Zick